Oulussa järjestettiin lokakuun viimeisenä viikonloppuna jo perinteiseksi muodostuneet Oulun avoimet cyclocrossin mestaruuskisat. Kyseessä on täysin leikkimielinen tapahtuma, joka kruunaa Oulun krossisyksyn ja toimii keskiviikkokrossi-cupin päätöstapahtumana. Paikalla olikin taas aikaisempaa enemmän porukkaa ajelemassa kaiken näköisillä ja kuntoisilla pyörillä. Tärkeintä tässä tapahtumassa on hauskanpito.

Itse toki voimakkaan kilpailuvietin omaavana en osaa ajaa pitäen hauskaa, ja lajina cyclocross on varsin kiduttavaa: tunti täysillä. Mikäli tunnin jälkeen ei hauta kuullosta houkuttelevalta kohteelta, voi ajaa seuraavalla kerralla vähän kovempaa. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kilpailuhenkinen tapahtuma viimesyksyisen loukkaantumiseni jälkeen, johon lähdin oikeasti tähtäämään ja ajamaan kovaa. Toki tähän soppaan ylimääräisen kauhan tuo arkiset kiireet ja lopulta lähdin kokeilemaan onko kunto kohentunut kesän Valkeakosken XCM-kisan pettymyksen jälkeen. Olihan se noussut: hyvin jaksoi jauhaa tasaista 8:20 min/kierros tahtia 7 kierroksen ajan. Sijoitukseni oli luokassa ”plus-muut” eli kokonais tuloksissa 41. ja cyclocrossilla liikenteessä olleista 29.

Numerolla 1 vaatimattomasti ajanut Juha ”Juide” Kangaskokko oli järjestäjienkin mukaan ”yllätys” voittaja. Kaverin tahdista kertoo se, että lähtösuoran jälkeen ero toisena tulleeseen oli kymmenkuntametriä, ja toisella kierroksella huomattavasti suurempi. Juide jauhoi kisan ajan rataa ympäri noin 6:30 min/kierros tahtia ja ohitti allekirjoittaneen kahteen otteeseen, joista toinen oli juuri ennen maaliviivaa.

Oulun rata oli tänä vuonna ehkä paras koskaan näkemäni ja kokemani. Kuuluipa paikanpäällä myös kommenttia, että SM-kisaradaksikin kelpaisi vallan mainiosti. Radalla oli raastavasti nousua kostealla nurmikolla noin puolen kierroksen ajan, jonka jälkeen pääsi vähän palauttelemaan sillan ylittämisen jälkeen. Perinteiset juoksuesteetkin radalta löytyivät, enkä nähnyt kenekään yrittävän niistä bunny-hopilla ylitystä, vaan kaikki rehellisesti jalkautuivat. Toki kärjestä paha sanoa.

Mutta sitten itse kisaan. Eipä siitä paljoo kerrottavaa oo, ku maitohappo päissään tahtoo unohtua välillä oma nimikin. Sijoituin lähdössä kohtalaisen taakse, kun vauhdista ei ollu harmainta hajua. Muutaman selän merkkasin lämmittelykierroksilla, joita voisin kisassa seurata ja ne sijoittuivatkin lähdössä kohtalaisen lähelle. Ensimmäinen kierros meni porukkaa ohitellessa, mutta voimia oli sen verran, että maalisuoralla jaksoin vielä hieman kiristää tahtia ja napata pari selkää kiinni. Toisella kierroksella alko kroppa lämpeneen ja selkiä tuli vähemmän vastaan. Samalla järki löyty päähän enkä enää repiny siirtymillä, vaan keskityin palauttelemaan ja ajamaan omaa ajoa. Kolmannella kierroksella tiirailin, että missä aiemmat merkkaukset menee, ja siellähän ne kivasti sata metriä oman selän takana olivat. Jalka siis toimi.

Kierrokset kolme, neljä ja viisi menivät tasaisella rytmillä, kun kävin tasaista vääntöä erään keski-ikää kolkuttelevan herran kanssa siitä, kumpi kuuluu kumman edelle. Lopulta jäin edelle ja herra tippui perästä. Viidennen kierroksen lopulla alko pikku hiljaa happoja kertymään kroppaan ja vajaat kolme viimeistä kierrosta menikin kevyesti oksennuksen maku suussa koko ajan maaliviivasta haaveillen. Maalisuoralla kärki paineli rennon letkeästi jutellen ohi ja pelastivat samalla yhdeltä lisäkierrokselta.

-Vesku