Jo pitkään olen identifioinut itseäni kilpaurheilun ja kilpailemisen kautta. 8-vuotiaana aloitettu painiura jatkui kilpailullisena, tai vähintäänkin tavoitteellisena pyöräilyharjoitteluna 20-vuotiaana lajivaihdoksen kautta. Kilpailuissa on kiehtonut kaikkensa antaminen ja se tietynlainen polte kropassa.

Kilpailu on mennyt vähintäänkin hyvin, jos pillin soidessa tai maalissa olo on kaikkensa antanut ja kroppa aivan tyhjä. Ajofilosofianikin on jo muutamia vuosia kuulunut Sen kuuluu olla hauskaa, ei mukavaa. Mukavuutta löytyy sohvalta. Tämä on myös näkynyt maastopyöräilyyn käyttämässäni ajokalustossa. Vuonna 2012 myin pois silloisen täysjoustomaasopyörän, jolla oli mukava opetella ajamaan hieman kivisempiä pätkiä, sekä aloittelijana löytää teknisempien pätkien ajolinjat teknisesti helpossa Oulun maastossa. Täysjousto Stumpjumperin tilalle löytyi jäykkäperäinen 29″ Meridan kuitumaasturi, joka runkovaurion myötä vaihtui Santa Cruzin Highball C:en. Näillä molemmilla oli kiva kurvailla nopeasti ja voimalla pitkin polkuja, sekä kurjuuttaa itseään ja kroppaansa teknisemmissä ympäristöissä. En kokenut missään vaiheessa kaipuuta täysjoustojen maailmaan, sillä hiilikuiturungoissa on runko- ja materiaalisuunnittelulla saatu hieman pehmeyttä rakennettua perään. 29″ XC-pyörä on myös äärimmäisen monikäyttöinen peli. Useampi tuttavani on taittanut tarvittaessa myös maantielenkkejä kyseisillä kamppeilla, ja olen itsekin muutaman asfaltti- ja soratielenkin taittanut PK- ja VK-lenkkien hengessä maantiepyörän puuttuessa. Jossain vaiheessa näille lenkeille ilmestyi alle niin ikään hiilikuituinen cyclocross-pyörä monikäyttöisyytensä vuoksi.

Parin viime vuoden aikana kuitenkin aikaa tavoittelliseen harjoitteluun on ollut varsin niukasti ja pienen realiteettitarkastelun skeä itsetutkiskelun jälkeen pistinkin jo vuonna 2016 hiilikuituisen XC-tykkini myyntiin ja tilalle tuli täysjäykkä 29″+-renkailla varustettu Trek Stache 5 -maastopyörä. Plussa renkaat on ikään kuin välimuoto fat biken ja perinteisen maastopyörän välissä. Vaikka itse Stachen muokkasinkin XC-menoon sopivaksi, oli pyörä kuitenkin huomattavasti rennommin ajettava aiempiin kisapyöriini verrattuna. Vaihdoksen myötä myös vahvistui oma kuvani siitä, että kilpailuihin tähtäävä harjoittelu ja mindset on osittain jo jäänyt taakse. Aikaa harjoittelulle ei ole, eikä oikein motivaatiotakaan enää. Näitä ei löydäkään ellei nauti polttavasta tunteesta jaloissaan ja maitohappojen sumentamasta ajattelusta. Kilpailuhenkisyyden tilalle on kuitenkin tullut jo viime syksynä pitkänmatkanpyöräily ja pyörämatkailu. Syksyllä 2017 kuitukrossarin myymisen jälkeen alle löytyi Trek 920 -seikkailupyörä, jolla onkin parin viikon päästä tarkoitus startata Turun saariston rengasreittiä kruisailemaan.

Nyt olen myös myynyt tuon käänteen tehneen 29″+ Stachen ja tilalle olen katsellut jo muutamia vuosia haaveilemani fat biken eli tuttavallisemmin läskipyörän. Samaan syssyyn myyntiin päätyi itse arkiajoihin vuonna 2012 kasaamani fixi Surly Steamroller sekä 2016 hankkimani BMX-pyörä. Rolleri vaihtoikin jo omistajaa, ja BMX-pyörän osalta odotan vielä oikeaa ostajaa. BMX on muuten varsin kiva pyörä, mutta pidän maiseman vaihtumisesta sen verran, etten saa itseäni motivoitua kiertämään samaa lyhehköä kiekuraa pump trackilla tai parkissa. Olenkin melkein kaikki viimeisen vuoden aikana kerryttämäni kilometrit suorittanut seikkailupyörälläni.

• 

• 

Tämä mindsetin muutos ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö tulisi joskus olemaan viivalla numerolappu tangossa. Se vain tarkoittaa sitä, että olen siellä eri syystä: nauttimassa ajamisesta. Tämä nautinto ja hauskanpito on päässyt jäämään jonnekin kilpailuhenkisyyden jalkoihin. Viime vuoden kestänyt lähes totaalinen ajotauko kuitenkin toi jälleen kaipuun maastoon, ja olenkin alkuvuoden aikana käynyt muutamia kertoja polkuja kuluttamassa samalla luonnosta nauttien. Olen ikään kuin tehnyt paluun takaisin juurille, siihen mielentilaan jonka johdosta löysin itseni maastopyöräilyn parista  vuonna 2010 painin jäädessä taakse päälajina. Olen tänä vuonna kokenut samanlaisia ajatuksia kuin vuonna 2012 pohtiessani ensimmäistä osallistumista Syöte MTB -tapahtumaan: pääsenkö maaliin asti, selviänkö matkasta. Kuntotaso on toki aivan eri luokkaa nykyään, mutta tietty into, jännitys ja halu pyöräilyä ja maastopyöräilyä kohtaan on alkanut palailemaan.

Pari vuotta olen haaveillut osallistumisesta hauskanpitoa ja nauttimista painottaviin maastopyöräilytapahtumiin, kuten Syöte MTB Winter ja Rovaniemi 150. Näistä etenkin Rovaniemi 150 ei ole perinteinen maastopyöräilytapahtuma, jossa nopein voittaa, vaan kyseessä on enemmänkin selvitymis- ja selviämiskamppailu talvisia luonnonvoimia vastaan. Jotkut voivat puhua myös ultramaratonista. Molemmissa tapahtumissa pääsee nauttimaan luonnosta ilman pakollista kilpailullista aspektia. Kunhan pääsee maaliin, mutta senkään saavuttamattomuus ei olisi maailmanloppu. Saatanpa joskus eksyä myös Tahkolle, jossa en ole tähän mennessä vielä vieraillut. Nyt olisi uuden pyörän kanssa tarkoitus karistaa loputkin tavoitteellisen kilpailuihin tähtäävän harjoittelun rippeet ja keskittyä enemmän nauttimaan luonnosta ja hyvästä olosta. Kilpailuihin tähtäävän harjoittelun hylkääminen myös mahdollistaa somettamisen ja laadukkaamman sisällön tuottamisen tien päältä tähän blogiin! 🙂

-Vesku