Tulipas pitkästä aikaa vastaan tilanne, jossa jouduin ankkurin rooliin. Kaikki maastopyöräilijät tietää, ettei se tarkoita viimeistä etappia vetävää viestissä, vaan sitä porukan hitainta heppua. Noh, onhan tuosta edellisestä kerrasta jo kulunut useampia vuosia, kun itse olen omasta vapaasta tahdostani hankkiutunut lenkille, jossa jään ankkurin rooliin. Taisi olla peräti Oulussa asuessa vielä… Nyt näin konkreettisesti viime vuoden ajamattomuuden vaikutuksen omana kuntotasoon, ja vieläpä täysin tutussa seurassa. Oli myös hyvin hämmentävää varmaan muille lenkille osallistuneille, kun Tampereella vietettynä aikana olen pystynyt ajamaan täysin porukkalenkin mukaista vauhtia maastosta riippumatta.

Toki Birgitan polku ei oo sieltä kevyimmästä päästä. Joku on joskus sanonut, ettei Birgitan polulla pysty ajamaan pyörällä. How wrong can man be?! Kyllä sitä ajamaan pystyy, mutta harvemmin siitä nauttii, ellei ole sellainen olo, että haluaa itseään kiduttaa. Tällainen olo sattuu mulle kohdalle muutaman kerran vuodessa, kuten tuossa pari viikkoa takaperin käydyllä porukkalenkillä. Yleensä tämä kaipuu katoaa puolen tunnin kohdalla, mutta sisu ei anna periksi luovuttaa ja kääntyä takaisin. Mulla onkin piirrettynä reitti, joka kiertää koko Birgitan polun. Laskennallinen matka-aika on perusmaastopyöräilyvauhdilla (10km/h) noin 4,5h, mutta Birgitan ollessa kyseessä saa matkaan varata melkein tuplat. Tämän reissun aika ei ole vielä vähään aikaan!

PS. En laske ankkurina toimimiseen sitä kertaa, kun rakas Sami raahasi mut mukanaan Medilaserin raastolenkille pitkää lenkkiä seuraavana päivänä. Ei vain ole fiksua ajaa ensin kolmea tuntia Birgittaa ja mennä seuraavana päivänä lenkille seudun nopeimpien kuskien kanssa. EI OLE!

Ankkurinappina toimi,

Vesku