Sanotaan, että elämässä on hyvä asettaa tavoitteita itselleen. Viime viikolla asetin yhden tavoitteen: 150 km eli 34 kierrosta Mustavuori 24h -tapahtuman 4,5 km reitillä. Toisaalta tuntui, että olisin tyytyväinen myös 100 km ylitykseen eli 23 kierrokseen, sillä kierroksella tulisi nousua 110 metriä. Todellisuus iski kuitenkin rajusti vasten kasvoja, kun Mustavuoren juurella lämpötila huiteli lähes +30°C:ssa. Tiedän olevani parhaimmillani viileällä kelillä, joten päätavoitteen 150 km rikkomisesta sai heittää suoraan roskiin.

Liikkeelle lähdettiin lauantaina tasan klo 12, jolloin reilun 4,5 km kierros kierrettiin kaikkien ajajien kanssa yhdessä rauhallisesti. Tämän ensimmäisen kierroksen jälkeen matkaa sai jatkaa vapaaseen tahtiin sunnuntaihin klo 12 saakka. Itse ajoin kaksi kierrosta vielä tuon yhteisen kierroksen jälkeen ennen ensimmäistä taukoa. Läskipyörän jousituksen puute tuntui varsinkin teknisemmissä kohdissa, ja rengaspaineet tulin asettaneeksi liian matalalle. Meno varsinkin ylämäissä oli kuin tervassa polkemista. Onneksi sain tuolloin huoltojoukoilta pumpun käyttöön. Rengaspaineiden osalta koko tapahtuma oli varsinaista tasapainoilua: liian korkeat paineet saavat pyörän muuttumaan superpalloksi (ja kuskin matkustajaksi), mutta liian matalilla paineilla juuret ja kivet saattavat lyödä vanteelle ja rengasrikon todennäköisyys kasvaa. Ylämäet olivat matalilla paineilla raskaat.

Näiden kolmen kierroksen jälkeen edessä alkoivat olla päivän kuumimmat tunnit, mutta ajokuume oli sen verran kova, etten malttanut pysyä pois radalta. Illan viiletessä takana oli 7 kierrosta, mutta juhlat olivat kaukana. Tiesin ajaneeni liian paljon ja/tai liian kovaa päivän kuumien tuntien aikana. Kroppa ei ehtinyt palautua missään vaiheessa. Viimeisimpien kierroksien aikana myöskään syke ei meinannut nousta edes ylämäissä. Umpikuja lähestyi…

Päätin pitää tauon, jonka aikana kävin pääni sisällä kovaa kamppailua aikaisempaa minääni vastaan. Tuo aikaisempi minä oli ajokoira – kisakuski, joka jaksoi jauhaa radalla kuin radalla kunnes maaliviiva tuli vastaan. Ikävä kyllä, edellisen kerran tuo ajokoira-minä on ollut fyysisesti toimintakuntoisena tässä kropassa vuonna 2015, jolloin pääsin viimeksi kisassa maaliin asti. Seuraavana vuonna jäljellä oli enää muisto suorituskyvystä, ja keskeytinkin saman kilpailun reisien kramppien takia. Ajatuksissani palasin aina takaisin maastopyöräilyharrastukseni juurille vuoteen 2010, jolloin ostin ensimmäisen oikeasti maastokelpoisen pyörän, koska maastossa ajaminen tuntui hauskalta. Minne se hauskuus on viime vuosien aikana kadonnut? Miksi aina pitää kilpailla jotakin vastaan? Miksi en voi vain nauttia poluista, maastosta ja metsän rauhasta? Minne mulla on kiire?

Tämän kamppailun aikana istuin telttani oviaukolla ja katselin ohikiitäviä muita osallistujia. Aikaa kului pari tuntia, kunnes päätin käydä vielä yhden kierroksen – tai kaksi. Jos ajaminen tuntuisi hyvältä, jäisin radalle. Jos taas tuntuisi pahalta, menisin nukkumaan. Yksi kierros riitti – tuntui todella pahalta. Menin nukkumaan pettyneenä omaan suorituskykyyni 15 tuntia startin jälkeen kellon ollessa kolme aamuyöllä. En pystynyt edes haaveilemaan 100 km rikkomisesta. 10 kierrosta Mustavuoren ja Teerivuoren kiertämistä oli rikkonut henkisen kantin lisäksi vienyt myös käsien ja selän voimat. Jaksoin hädin tuskin jarruttaa alamäissä, ja keskivartalosta ei löytynyt enää mitään tukea.

Aamulla kello 7 aikaan herätessäni tuntui, kuin olisin palannut järkiini. Siis vuoden 2010 ajatusmaailmaan, ja muiden pyöräilijöiden seura tuntui miellyttävältä kilpailullisuuden sijaan. Tiesin, että pystyisin ajamaan yhden tai kaksi kierrosta, mutta nyt se tuntui hyvältä. Olin päässyt unen aikana irti asettamieni tavoitteiden tuomasta paineesta. Oli hyvä olla, kun tonnin painoinen taakka puuttui harteilta. Kävin nauttimassa aamupalaa Bistro Mustavuoressa ja katselin rataa kiertävien saapumista Mustavuoren huipulta varikkoalueelle. Ensimmäistä kertaa tapahtuman aikana – tai oikeastaan vuosiin – en tuntenut häpeää siitä, etten itse ollut radalla. Olin ylpeä muiden puolesta.

Aamupalan jälkeen annoin ruuan laskeutua tunnin pari, jonka jälkeen kaverin pienellä patistuksella lähdin radalle. Ajattelin, että mikäli tämä on viimeinen kierros tällä radalla, tulen nauttimaan siitä sen edestä enkä pidä kiirettä. Kaikki 10 aikaisempaa kierrosta oli mennyt varsin tasaisesti 27 minuutissa, mutta tämä viimeinen vei pari minuuttia pidempään. Hitaampaa en olisi päässyt pyörän välityksien vuoksi, mutta annoin itselleni luvan pitää kierroksen aikana pari taukoa. Jo takalenkiltä Raholan urheilukentän takaa palatessani tiesin, ettei käsissäni ole voimia jarruttaa enää toisella kierroksella ja aloin valmistautua viimeiseen nousuun Mustavuoren huipulle ja laskuun sieltä alas. Olin sopinut huoltojoukkojeni tulevan paikalle seuraamaan tätä kierrosta ja sainkin hyvät kannustukset noustessani rinteiden alta viimeistä kertaa varikkoalueelle. Olin antanut kaikkeni – ja olin siihen tyytyväinen.

Mustavuori 24h -tapahtuman jälkeen olen saanut vihdoin vahvistettua itselleni, etten enää nauti numerolapun kanssa pyöräilemisestä. Pari päivää tapahtuman jälkeen suostuin myöntämään, että olisin mieluummin käynyt vaikka yksin 100-150 km maastopyörävaelluksella ja eksynyt pari kertaa, kuin lähtisin uudelleen massatapahtumaan tai kilpailuun. Mustavuori 24h -tapahtuma tarjoaa onneksi kilpailullisuuden ja itsensä ylittämisen oheen myös mahtavaa kanssapyöräilijöiden tuomaa lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Itsekin saatan lähteä toisen kerran, mutta vasta kun osaan ajaa ilman tavoitteita.

– Vesku